Heti kun siveellinen toimintamme heikkenee, yhtyvät toteutuneet tapahtumat ja käyvät kimppuumme. Ja onneton se, joka avaa niille ovensa ja antaa niille paikan kotilietensä ääressä! Ne tuhlailevat hänelle kilvan antimia, jotka ovat omansa masentamaan mielen. Ja onnellisin ja jaloinkin menneisyys on, kun me sallimme sen ottaa asuntonsa itsessämme — ei kutsumanamme vieraana, vaan tunkeilevana loisoliona — yhtä vaarallinen kuin surkein ja rikollisin menneisyys. Kun jälkimmäinen vain saattaa aikaan voimattomia tunnonvaivoja, aiheuttaa edellinen ainoastaan hedelmättömiä kaipauksen tunteita. Mutta täten tunkeutuvat tunnonvaivat ja kaipauksen tunteet ovat meille yhtä turmiollisia. Saadaksemme menneisyydestä parasta, mitä sillä on — ja siinä piileekin melkein kaikki rikkautemme — on sitä lähestyttävä niinä hetkinä, jolloin voimamme on vahvimmillaan, astuttava valtiaana sen alueelle, valittava siitä, mikä meille sopii, ja jätettävä sille muu ja kiellettävä sitä ilman käskyämme astumasta kynnyksemme yli. Kuten kaikki, mikä yleensä elää vain henkisestä voimastamme, se pian tottuu tottelemaan meitä. Se ehkä koettaa aluksi vastustella, turvautua juoniin ja rukouksiin. Se tahtoo houkutella ja taivuttaa meitä. Se antaa meidän nähdä pettyneitä toiveita, riemuja, jotka eivät enää palaa, ansaittuja moitteita, rikkoutuneita ystävyyssuhteita, sammunutta rakkautta, haihtuvaa vihaa, menetettyä uskoa, kadotettua kauneutta, kaikkea, mikä kerran oli elämänhalumme ihmeellisenä kannustimena, kaikkea sitä surua ja kadonnutta onnea, mitä sen rauniot nyt kätkevät ja mikä meitä kutsuu. Mutta meidän on mentävä ohi päätä kääntämättä, torjuen kädenliikkeellä muistojen joukot, kuten viisas Odysseus miekkansa avulla karkoitti vainajien — yksin äitinsäkin — varjot, joita hänen ei ollut määrä puhutella, mustasta verestä, joka oli tekevä ne jälleen eläviksi ja antava niille puhelahjan. Meidän on lähestyttävä suoraan sellaista iloa, sellaista kaipuuta, sellaista tunnonvaivaa, jonka neuvoa me tarvitsemme. Meidän on tehtävä hyvin täsmällisiä kysymyksiä sille ja sille vääryydelle, joko siksi, että tahdomme tämän korjata, jos se on meille mahdollista, tai me tulemme pyytämään — huomatessamme toiset tekemämme vääryydet, joiden uhrit eivät ole enää olemassa, — itsellemme välttämätöntä voimaa kohotaksemme yläpuolelle vääryyksien, joita tunnemme vielä voivamme tehdä.