Todellisuudessa menneisyyden voima on raskaimpia, mitä lepää ihmisten yllä ja painaa heitä suruun. Mikään ei kuitenkaan olisi taipuvaisempi eikä kulkisi mieluummin meidän sille määräämäämme suuntaa, jos me vain osaisimme paremmin käyttää eduksemme sen taipuvaisuutta. Jos asiaa oikein ajattelee, niin menneisyys kuuluu meille yhtä todellisesti kuin nykyisyyskin ja se on taipuisampi kuin tulevaisuus. Se on yhtä paljon kuin nykyisyys, paljon enemmän kuin tulevaisuus meidän ajatuksissamme ja se on lakkaamatta kädessämme. Eikä tämä koske ainoastaan aineellisen menneisyytemme piirejä, joissa meidän on vielä mahdollista panna jälleen kuntoon se, minkä olemme saattaneet raunioksi, vaan myöskin niitä menneisyyden osia, jotka liian myöhäiset hyvät aikeemme näyttävät auttamattomasti tukahduttaneen, ja erityisesti meidän siveellistä menneisyyttämme ja kaikkea sitä, minkä siinä katsotaan olevan korjaamattominta.