Kaikkien näiden valmiiden käsitysten joukossa ovat ne, jotka muodostavat käsityksemme menneisyydestä, erikoisen järkkymättömiä. Niiden ansiota on, että menneisyys näyttää meistä yhtä tärkeältä, yhtä järkähtämättömältä voimalta kuin kohtalokin. Menneisyys on se kohtalo, joka toimii takanamme ja ojentaa kätensä sille, joka toimii edessämme. Se antaa tuolle kohtalolle kahleittemme viimeisen renkaan. Se työntää meitä yhtä vastustamattoman kovakouraisesti kuin tuo toinen meitä vetää. Sen häikäilemättömyys on ehkä vielä kauheampi. Kohtaloa voi epäillä. Se on Jumala, joka ei etsiskele kaikkia. Mutta kukaan ei ajattelekaan asettua vastustamaan menneisyyden voimaa. Näyttää mahdottomalta, että ennemmin tai myöhemmin pääsisi kokemasta sen vaikutuksia. Nekin, jotka hyväksyvät vain sen, mikä on käsin kosketeltavaa, siirtävät tuolle menneisyydelle, jota he voivat koskettaa sormellaan, kaiken vaikutuksen, kaikki ne mysteerion ja ylimmän kaitselmuksen ajatukset, jotka he riistävät siltä, minkä he kieltävät, tehdäkseen siitä aution Olympoksensa melkein ainoan ja siis sitäkin pelättävämmän jumalan.