Takanamme häipyy menneisyys etäisyyteen. Siellä se uinuu kuin sumuun kietoutunut kaupunki, josta me olemme lähteneet. Muutamat kukkulat rajoittavat ja hallitsevat sitä. Jotkut tapahtumat kohoavat siitä kuin tornit, toiset vielä valaistuina, toiset puoleksi raunioina ja vähitellen kallistuen unohduksen painon alla. Puut pudottavat lehtensä, muurit murenevat ja suuria aloja joutuu hämärän peittoon. Kaikki näyttää kuolleelta ja siinä ei tunnu olevan muuta liikettä kuin se, jonka sille antaa pettävästi muistimme hidas haihtuminen. Mutta lukuunottamatta tätä itse muistojemme kuoleman aiheuttamaa elämää, näyttää siltä kuin kaikki olisi ehdottomasti liikkumatonta, ainiaaksi muuttumatonta, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta virran erottamaa, jonka yli ei kukaan voi kulkea.
Todellisuudessa on siellä kuitenkin elämää, useammalle meistä kiihkeämpää ja syvempää kuin mitä on nykyisyyden tai tulevaisuuden elämä. Todellisuudessa tuo kuollut kaupunki on usein olemassaolomme vilkkain tyyssija, ja sen hengen mukaan, joka heidät tuo sinne takaisin, toiset ammentavat sieltä kaikki rikkautensa, toiset kadottavat ne siellä.
