Huolimatta ihmisen niin luonnollisesta halusta saada maailmankaikkeudesta tunnustusta hyveilleen, meidän oli eräässä aikaisemmassa tutkielmassa myönnettävä, etteivät taivas ja maa hituistakaan välitä meidän siveellisestä elämästämme, ja että kaikki sanoisi oikeuttanoudattavalle, että hän on houkkio, jollei hän omasta itsestään löytäisi hyväksyvää ääntä, jolle me tuskin voisimme antaa nimeä, ja niin vaikeasti määriteltävää palkintoa, että me jokseenkin turhaan koettaisimme kuvata sen vähimmin epävarmoja etuja.
Tähän sanottaneen: tässäkö kaikki, mitä voimme odottaa suuresta pyrkimyksestämme, alituisesta valvomisestamme, itsemme pakottamisesta, vaistojemme ja mielihalujemme uhraamisesta, jotka näyttäisivät oikeutetuilta ja välttämättömiltä ja saattaisivat meidät siis onnellisemmiksi, jollei meissä olisi tuota pyrkimystä oikeudenmukaisuuteen, josta ei tiedä, mistä se tulee, joka ehkä kuuluu meidän luontoomme, mutta joka kaikesta päättäen sotii sen suuren luonnon yleisiä lakeja vastaan, josta me olemme osa? Niinpä niin, saattaa näyttää siltä, ettei tuo alituinen oikeus, joka tuottaa vain epäselvää tyydytystä, mikä ei voi edes olla kovin itsetietoistakaan tulematta vihattavaksi ja tuhoamatta itseään, ole suuriarvoinen. Mutta siinä tapauksessa ja siltä näkökannalta katsoen, jolta tämä arvostelu annetaan, ei mikään, mitä tapahtuu sisäisessä olennossamme, ole suuriarvoista. Ei ole suuriarvoinen myöskään rakkaus lyhyen ruumiillisen omistamishetken jälkeen, joka yksin on todellinen ja turvaa suvun olemassaolon. Ja kuitenkin, sitä mukaa kuin ihminen sivistyy, hän pitää yhä suurempiarvoisina niitä sulostettuja ja kaunistettuja tunteja ja vuosia, jotka muodostavat sen vähän, mikä käy omistamisen edellä, kulkee sen mukana ja seuraa sitä, kuin itse omistamista ilman tuota vähää. Eivät ole suuriarvoisia myöskään kauniit kasvot, kaunis ryhti, kaunis ruumis, kaunis näytelmä, soinnukas ääni, ylevä kuvapatsas, auringonnousu merellä, metsän yllä tuikkavat tähdet, puutarhan kukat, kuutamo joella, ihmeellinen runo, suuri ajatus, sankarillinen uhraus, joka pysyy syvän ja herkän sielun salaisuutena. Me ihailemme niitä hetkisen, ne antavat meille täydellisyyden tunteen, jota emme tapaa missään muussa ilossa, mutta myöskin eräänlaisen selittämättömän surumielisyyden ja levottomuuden, ja jos muuten olemme onnettomia, niin ne eivät tuo meille sitä, mitä ihmisillä on tapana kutsua onneksi. Ne eivät tuo mitään, mitä voisi punnita tai määritellä, ei mitään, mitä toiset voivat tuntea tai mitä he ajattelevatkaan kadehtia meiltä. Ja kuitenkin, kuka meistä, jolla on tuota kauneudentajua, ei panisi mieluummin alttiiksi rikkauttaan, rauhaansa, jopa terveyttäänkin ja useita elinvuosiaan kuin tätä näkymätöntä ja melkein määrittelemätöntä kykyä, jos joku loitsija voisi sen riistää häneltä yhdellä iskulla, ilman että siitä jäisi pienintäkään jälkeä, ilman että voisi koskaan toivoa sen palaamista? Kosketukselle tuntumatonta ja määrittelemätöntä on myöskin se, mikä on suloista uskollisessa ystävyydessä, kunnioitetussa, rakastetussa tai liikuttavassa muistossa ja tuhansissa muissa ajatuksissa, tuhansissa muissa tunteissa, jotka eivät räjäytä vuoria, jotka eivät karkoita pilveä, eivätkä edes liikauta hiekkajyvästä tiellä. Tämä kaikki on kuitenkin parasta ja onnellisinta, mitä meissä on, koko me itse, kaikki se, mitä niiden, joilla sitä ei ole, pitäisi kadehtia niiltä, joilla sitä on. Mikäli me loittonemme elämästä lähetäksemme sitä, mikä näyttää olevan lajimme pysyväisin ihanne, me näemme yhä paremmin, että tämä kaikki ei ole mitään, jos me esimerkiksi vertaamme sitä aineen lakien suunnattomaan laajuuteen, mutta me näemme samalla kertaa, että tuo "ei mitään" on ainoa osamme ja että, mitä tapahtuneekaan, miten ajat vaihtunevatkaan, näiden valontyyssijojen ympärille se juuri yhä enemmän ja enemmän keskittyy ihmiselämä.
