Mutta tämä kohtalon tai kohtalonoikeuden uusi muoto on vielä vähemmän puolustettava, vähemmän hyväksyttävä kuin antiikin puhdas ja yksinkertainen kohtalo, joka pysyi yleisenä ja epämääräisenä, joka ei pyrkinyt selittämään mitään liian tarkasti ja siis sopi useimpiin tilanteisiin. Mahdollista on, että Ibsenin esittämässä erikoistapauksessa esiintyy jonkinlainen satunnainen oikeus, kuten on mahdollista, että sokean väkijoukkoon ampuma nuoli osuu sattumalta isänmurhaajaan. Mutta yleisen lain laatiminen tästä satunnaisesta oikeudesta on samaa kuin käyttää jälleen väärin mysteeriota ja saattaa inhimilliseen moraaliin aineksia, joita siinä ei pitäisi olla, aineksia, jotka ehkä ovat toivottavia ja jotka olisivat hyödyllisiä, jos ne edustaisivat erinäisiä totuuksia, mutta jotka täytyy poistaa, koska ne eivät niitä edusta ja koska ne ovat vieraita todelliselle elämällemme. Tiedämme tosiaankin, että kokemuksemme nykyisellä asteella on mahdotonta keksiä perinnöllisyyden ilmiössä pienintäkään oikeuden jälkeä, s.o. hauraintakaan moraalista sidettä syyn, s.o. isän teon, ja seurauksen, s.o. lapsen palkitsemisen tai rankaisemisen välillä. Runoilijoiden etuoikeutena on tehdä hypoteeseja ja kulkea jossakin määrin todellisuuden edellä. Mutta usein tapahtuu, että kun he luulevat kulkevansa sen edellä, he sen vain kääntävät, että kun he luulevat olevansa jonkun uuden totuuden edelläkävijöitä, he vain yksinkertaisesti löytävät vanhan harhaluulon jäljet. Kulkeakseen kokemuksen edellä tässä ehkä täytyisi mennä vielä pitemmälle oikeuden kieltämisessä. Mutta mitä me tästä ajatellemmekaan — pysyäkseen oikeutettuna ja pätevänä ei runollinen hypoteesi saa avoimesti sotia jokapäiväistä kokemusta vastaan, muutoin se on kovin hyödytön, kovin vaarallinen, ja jollei erehdys ole aivan epätahallinen, on se tuskin rehellinen.