Tuosta sekasotkusta ei elämässä oteta selvää, koska elämä ei tavallisesti ilmaise eikä ota vaivakseen määritellä kaavan tai kuvan avulla, mitä se kokee. Mutta se on selvästi huomattavissa kaikilla niillä, jotka ottavat tehtäväkseen edustaa todellista elämää, selittää ja tulkita sitä ja valaista hyvien ja pahojen kohtaloiden salaiset syyt, tarkoitan runoilijoita ja etenkin kaikkia niitä runoilijoita, jotka ovat suoranaisemmin tekemisissä ulkonaisen ja toimivan elämän kanssa: draamallisia runoilijoita; sillä ei muutoin ole suurta väliä, ovatko kysymyksessä romaanit, murhenäytelmät, varsinaiset draamat tai historialliset tutkielmat, sillä minä käytän sanoja runoilijat ja draamaalliset runoilijat niiden laajimmassa merkityksessä.
On tunnustettava, että vallitseva ja niin sanoaksemme eksklusiivinen, yksinomainen, aate on runoilijan tai elämän tulkitsijan, etupäässä draamallisen runoilijan, suuri voima, ja tämä voima on sitäkin ehtymättömämpi, sillä on runoelmassa sitäkin huomattavampi sija, mitä salaperäisempi tuo vallitseva aate on, mitä vaikeampi sitä on tarkistaa tai määritellä. Tämä on muuten hyvin oikeutettua, niin kauan kuin runoilija ei vähääkään epäile vallitsevan aatteen arvoa, eivätkä hyvin hyvät runoilijat ole koskaan tehneet itselleen kyselyjä tässä suhteessa, he eivät ole epäilleet, eivät epäröineet. Tarkatkaapa esimerkiksi, mikä suunnaton sija sankarillisen velvollisuuden aatteella on Corneillen tragedioissa, sokealla uskolla Calderonin draamoissa, kohtalon tyrannialla Sophokleen runoelmissa.
