Joskus joutuu kysymään itseltään, eikö olisi parempi, että ihmiskunnan kohtaloita ohjaisivat korkeimmalla tasolla olevat ihmiset, suuret tietäjät, pikemminkin kuin lajin aina niin hidas ja usein julmakin vaisto.
En luule voitavan vastata tähän kysymykseen samalla tavalla kuin ennen olisi vastattu. Olisi totisesti ollut hyvin vaarallista uskoa lajin kohtalot Platonille, Aristoteleelle, Marcus Aureliukselle, Shakespearelle tai Montesquieulle. Ranskan vallankumouksen pahimpina hetkinä kansan kohtalo oli yleensä jokseenkin hyvien filosoofien käsissä.
Mutta varmaa on, että ajattelijassa on nykyään tapahtunut perinpohjainen muutos. Hän ei ole enää mietiskelijä, utopisti tai yksinomaan intuitiivinen. Politiikassa, samoinkuin kirjallisuudessa, filosofiassa ja kaikissa tieteissä, hän on yhä enemmän ja enemmän huomioiden tekijä ja vähemmän ja vähemmän mielikuvitusihminen. Hän seuraa, tarkastelee, tutkii, koettaa järjestellä jo olevaista, pikemminkin kuin kulkisi sen edellä tai koettaisi luoda sitä, mitä ei vielä ole tai mitä ei koskaan tule olemaan. Siitä syystä hän ehkä kykenee puhumaan suuremmalla auktoriteetillä ja hänen suoranaisemmasta asioihin sekaantumisestaan olisi vähemmän vaaraa. Tosin tätä hänelle tuskin sallittaisiin enempää kuin ennenkään. Ehkä vähemmänkin, sillä koska hän on varovaisempi ja koska hänellä on vähemmän varmuutta sokaisemassa häntä, niin hän on vähemmän rohkea ja vähemmän yksipuolinen. On kuitenkin todennäköistä, että koska hän luonnollisesti sopii yhteen lajin hengen kanssa, jota hän tyytyy tarkkaamaan, niin hänen vaikutuksensa kasvaa vähitellen, joten tässäkin viime kädessä laji on oikeassa ja määräävänä; koska se ohjatessaan sitä, joka sitä tarkastelee, ja seuratessaan sitä, jota se ohjaa, vain seuraa itsetiedotonta ja muodostumatonta tahtoaan, jota ajattelija on selventänyt ja ilmaissut.
