onko oikeus ihmisyyden puolustamis- ja säilyttämisvaistoa? onko se järkemme puhtain tuote, vai tavataanko siinä useita noita tunnevoimia, jotka vastoin järkeäkin osuvat niin usein oikeaan ja jotka eivät pohjaltaan ole muuta kuin jonkinlaista tiedotonta ja laajempaa järkeä, jolle tietoinen järki antaa melkein aina hämmästyneen myönnytyksensä, kun se osuu paikkoihin, mistä nuo hyvät tunteet olivat jo aikoja sitten nähneet sen, mitä se ei vielä nähnyt? Riippuuko se enemmän luonnostamme vaiko älystämme? Nämä ovat kysymyksiä, jotka eivät ehkä ole turhia, jos tahtoo tietää, mitä on tehtävä, jotta oikeuden rakkaus, joka on ihmissielun paras kalleus, esiintyisi täydessä voimassaan ja loistossaan. Kaikki ihmiset rakastavat oikeutta, mutta kaikki eivät rakasta sitä samalla voimaperäisellä ja ehdottomalla rakkaudella. Kaikilla ei ole samoja epäröintejä, samaa herkkätuntoisuutta, samaa varmuutta. Me tapaamme älyllisesti hyvin kehittyneitä olentoja, joiden tunne oikeasta ja väärästä ei ole läheskään niin hieno ja varma kuin toisten, älyltään ilmeisesti hyvin keskinkertaisten; ja tuolla huonosti tunnetulla ja huonosti määritellyllä osalla omaa itseämme, jota kutsutaan luonteeksi, on tässä suuri vaikutus. Mutta on vaikea arvioida, minkä verran yksinkertaisen rehellinen luonne edellyttää enemmän tai vähemmän itsetiedotonta älyä. Sitäpaitsi on ennen kaikkea tärkeää oppia tuntemaan, millä tavoin on mahdollista itsessämme selventää ja enentää oikeuden rakkautta. Tältä kannalta katsoen eräs seikka on varma, nimittäin se, että luonteemme aluksi pysyy erillään tahtomme suoranaisesta toiminnasta, jotavastoin älymme kehitys on suureksi osaksi sen alainen; älyn varttuessa tullaan paremmaksi, ja jokainen voi vapaasti viljellä ja laajentaa älyään. Siis älymme avulla me parannamme tuota oikeuden rakkauden määrää, joka johtuu luonteestamme, sillä sitä mukaa kuin äly varttuu ja selvenee, se pääsee hallitsemaan, kirkastamaan ja muuttamaan tunteitamme ja vaistojamme.