"Enemmänkin on minussa", niin kuuluu eräs kaunis lauselma, joka on kaiverrettu erään vanhan ylimyksellisen kodin hirsiin ja uunien rintaan, kodin, jota matkustajat käyvät katsomassa ja joka sijaitsee Brüggessä eräällä noita surumielisiä ja herkkätunnelmaisia, yksinäisiä, elottomia ja kuitenkin hymyileviä rantakatuja. Enemmänkin on minussa — kaikki siveyslait, kaikki älyn mysteeriot sisältyvät minuun, voipipa sanoa, koko ihmisyys. On mahdollista, että niitä on paljon muitakin ylä- ja alapuolellamme; mutta jos meidän on aina oltava tietämättömiä niistä, niin ne ovat meille, ikäänkuin ei niitä olisi ollenkaan, ja jos me jonakin päivänä saisimme tietää, että ne ovat olemassa, niin me saisimme sen tietää vain, koska ne meidän tietämättämme olisivat meissä ja kuuluisivat jo meille. "Enemmänkin on minussa", ehkäpä meillä on oikeus lisätä: "Eikä minulla ole mitään pelkäämistä siitä, mitä minussa on."
Joka tapauksessa on juuri meissä oikeuden suuren mysteerion koko toimiva ja asuttu alue.
Mitä tulee muihin alueihin, niin ne ovat epävakaisia, luultavasti kuviteltuja ja aivan varmasti autioita ja hedelmättömiä. Epäilemättä on ihmiskunta niistä löytänyt hyödyllisiä harhaluuloja, vaikkakaan ne eivät aina olisi vaarattomia, ja joskin on uskallettua vaatia, että kaikki harhaluulot ovat hävitettävät, niin on ainakin pidettävä huoli siitä, ettei ole liian räikeää epäsuhtaa niiden ja meidän maailmankäsityksemme välillä. Nykyään me pyrimme kaikessa totuuden kuvitteluun. Se ei ehkä ole viimeinen, paras eikä ainoa mahdollinen, mutta se on se, joka näyttää meistä tällä hetkellä kunniallisimmalta ja välttämättömimmältä. Rajoittukaamme siis toteamaan, että ihmisen sydämessä on ihailtava oikeuden ja totuuden rakkaus. Rajoittaessamme näin ihailumme eittämättömälle alalle me ehkä pääsemme tietämään, mitä on tuo totuuden intohimo, joka on erikoisesti ihmisyyden merkki, mutta aivan varmaan me tulemme tietämään — mikä onkin tärkeintä — millä tavoin sitä on mahdollista laajentaa ja puhdistaa. Nähdessämme oikeuden työskentelevän levähtämättä siinä ainoassa temppelissä, missä se todellisesti työskentelee, s.o. meissä itsessämme, nähdessämme sen erottamattomasti yhtyvän kaikkiin ajatuksiimme, kaikkiin tekoihimme, meidän ei ole oleva vaikea huomata, mikä sitä kirkastaa ja mikä tummentaa, mikä sitä ohjaa ja mikä eksyttää, mikä sitä ruokkii, mikä heikontaa, mikä hyökkää sen kimppuun ja mikä sitä puolustaa.
