Me siis lopulta tapaamme tässä jälleen toisessa muodossa tieteellisesti ehkä ratkaisemattoman kysymyksen, joka on evolutsionistisen, kehitykseen perustuvan, moraalin pohjalla. Evolutsionistinen moraali perustuu, vaikkakaan se ei uskalla lausua tuota sanaa, luonnon oikeuteen, joka saattaa kunkin yksilön hänen oman luontonsa ja omien tekojensa hyvien tai huonojen seurausten alaiseksi. Ja toiselta puolen sen täytyy, vaikkakin vastahakoisesti, vedota luonnon välinpitämättömyyteen tai epäoikeudenmukaisuuteen, kun se tahtoo osoittaa oikeutetuiksi erinäisiä itsessään vääriä, mutta lajin onnelle välttämättömiä tekoja. Tässä on kaksi tuntematonta tarkoitusta — ihmisyyden ja luonnon — ja ne näyttävät olevan meissä yhteensoveltumattomia, ainakin siinä ehkä ohimenevässä mysteerion tilassa, jossa ne nyt ovat. Pohjaltaan kaikki nämä kysymykset muodostavat vain yhden, nimittäin meille kaikista tärkeimmän: kysymyksen nykyajan moraalista. Näyttää siltä kuin tällä hetkellä laji tulisi ehkä ennenaikaiseen ja turmiolliseen käsitykseen, en sano oikeuksistaan, sillä se kysymys on vielä ratkaisematta, vaan historian erinäisistä siveellisyyspiiriin kuulumattomista tavoista.
Voisi sanoa, että tämä meitä vaivaava tietoisuus valtaa vähitellen yksilöllisen elämämme. Kolme kertaa melkein saman vuoden kuluessa olemme nähneet tuon kysymyksen tulevan esille ja saavan yhä suurempaa kantavuutta: silloinkuin Amerikka kukisti Espanjan (mutta tässä kysymys ei ollut aivan selvä, sillä jo liiankin kauan oli Espanja tehnyt rikoksia ja virheitä toisensa perästä ja kysymys sai toisen luonteen): silloinkuin eräs viaton uhrattiin isänmaan eduille; silloinkuin käytiin epäoikeutettua Transvaalin sotaa. Ilmiö ei tosin ole ehdottomasti uusi. Ihminen on aina koettanut puolustella vääryyttään. Ja kun se ei löytänyt tekosyytä eikä puolustelua inhimillisestä oikeudesta, niin se kutsui avukseen jumalien tahdossa tavattavan omaa oikeuttaan korkeamman lain. Mutta nyt puolustelu tai tekosyy uhkaavat vaarallisemmin moraaliamme, koska ne vetoavat todellisempaan, eittämättömämpään ja universaalisempaan luonnon lakiin tai ainakin sovinnaistapaan kuin mitä on lyhytikäisen ja paikallisen jumalan tahto.
Voimako vai oikeus on voittava, vai sisältyykö voimaan tuntematon oikeus, johon meidän inhimillinen oikeutemme häipyy, vai onko oikeudentuntomme, joka näyttää vastustavan sokeaa voimaa, viime kädessä vain tämän voiman epäsuoraa ulospurkautumista, johtaako se samaan päämäärään, vaikka meiltä jää huomaamatta sen kulku kokonaisuudessaan? Voidakseen vastata tähän ei saisi itse olla sen mysteerion osana, jota on selvitettävä. Sitä pitäisi tarkastella jonkin toisen maailmankorkeudesta, pitäisi tuntea maailmankaikkeuden tarkoitus ja ihmiskunnan kohtalot. Mutta jos me myönnämme luonnon olevan oikeassa, niin me kiellämme tuon oikeusvaiston, jonka se on pannut meihin ja joka siis on myöskin luontoa. Ja jos me taasen hyväksymme tämän vaiston, niin me voimme sen tehdä tuskin muuten kuin saamalla tämän hyväksymisen itse kysymyksessä olevasta esineestä.
