Se oikeusmäärä, jonka me kaikesta huolimatta tapaamme luonnossa, ei johdu luonnosta, vaan yksistään meistä, jotka tietämättämme panemme sen luontoon, sekaantuessamme tapahtumiin, elähdyttäen ja käyttäen niitä. Eivät vain salamantuho, tapaturma tai sairaus kohtaa meitä elämässämme odottamatta, ajatuksistamme huolimatta, oikealta tai vasemmalta, ilman näkyvää syytä. On toisiakin tapauksia, ja paljon lukuisampia, joissa toimintamme kohdistuu suoraan meitä ympäröiviin esineisiin ja olentoihin, joissa me tunkeudumme niihin persoonallisuudellamme, joissa luonnon voimat tulevat ajatustemme välineiksi. Ja kun ajatuksemme ovat vääriä, niin ne käyttävät väärin näitä voimia, aikaansaavat välttämättömästi kostotoimenpiteitä ja aiheuttavat rangaistusta ja onnettomuutta. Mutta siveellinen vastavaikutus ei ole luonnossa, se johtuu meidän omista ajatuksistamme tai toisten ajatuksista. Tapahtumien oikeus ei ole tapahtumissa, vaan meissä. Meidän siveellinen tilamme se määrää käytöksemme ulkomaailmaa kohtaan ja saattaa meidät sotaan sitä vastaan, koska me olemme sodassa oman itsemme kanssa, henkemme ja sydämemme oleellisten lakien kanssa. Aikomuksemme oikeudella tai vääryydellä ei ole mitään vaikutusta luonnon suhtautumiseen meihin, mutta sillä on melkein määräävä vaikutus meidän suhtautumiseemme luontoon. Tässä kuten silloinkin, kun oli kysymys sosiaalisesta oikeudesta, me sälytämme maailmankaikkeuden tai käsittämättömän ja sallimuksen määräämän perussyyn niskoille sen, mihin vain me olemme syynä. Ja kun sanomme, että oikeus, luonto, taivas tai tapahtumat rankaisevat meitä, nousevat kapinaan ja kostavat, niin on asia todellisuudessa se, että ihminen rankaisee toista tapahtumien avulla, että ihmisluonto kapinoi ja että ihmisoikeus kostaa.