Meidän ei muuten ole hyvä mennä valittamaan maailmankaikkeuden välinpitämättömyyttä ja selittämään sitä hirviöksi ja käsittämättömäksi. Meillä ei ole oikeutta kummeksua vääryyttä, johon me itse otamme hyvin tehokasta osaa. Totta on, ettei tapaturmissa, sairauksissa tai useimmissa ulkonaisen elämän sattumissa, jotka kohtaavat sokeasti hyvää ja pahaa, petturia ja sankaria, laupeudensisarta ja myrkyttäjää, ole jälkeäkään oikeudesta. Mutta maailmankaikkeuden vääryyksien tiliin me luemme mielellämme paljon yksinomaan ihmisten vääryyksiä, jotka ovat verrattomasti lukuisampia ja turmiollisempia kuin myrsky, sairaus ja tulipalo. Minä en puhu sodasta; minulle voitaisiin huomauttaa, että se on luettava vähemmän luonnon kuin kansojen ja hallitsijoiden syyksi. Mutta köyhyys esimerkiksi, jonka me vielä luemme syyntakeettomien onnettomuuksien joukkoon, samaan luokkaan kuin ruton tai haaksirikon, köyhyys kaikkine tuhoisine kärsimyksineen ja perinnöllisine kurjuuksineen, miten usein siihen onkaan syynä yhteiskunnallisten olojemme nurjuus, joka ei ole muuta kuin ihmisen vääryyksien summa? Miksi ansaitsematonta kurjuutta nähdessämme etsimme taivaasta tuomaria tai käsittämätöntä syytä, ikäänkuin olisi kysymys salaman tuhosta? Unohdammeko, että me tässä olemme tutkimuksenalaisen kysymyksen paraiten tunnetulla ja varmimmalla alalla ja että juuri me itse säännöstelemme kurjuuden ja jaamme sitä yhtä mielivaltaisesti moraalin kannalta katsoen kuin tuli jakaa tuhojaan ja sairaus kärsimyksiään? Mitä järkeä on ihmettelyssämme, ettei meri pidä lukua uhrinsa sieluntilasta, silloinkuin me, joilla on sielu, s.o. aivan erikoinen oikeuden elin, emme pidä lukua niiden tuhansien kurjien viattomuudesta, jotka ovat meidän uhrejamme? onko se riittävä puolustus, että poistamme jokapäiväisistä huolista voiman, joka on aivan kokonaan vallassamme, tehdäksemme siitä turmiollisen voiman? Olemme todellakin omituisia tuomareja ja omituisia ihanteellisen oikeuden palvojia! Tuomioistuimen erehdys saa meidät kuohuksiin maailman äärestä toiseen, mutta erehdyksen, joka tuomitsee kurjuuteen kolme neljännestä veljiämme ja joka on yhtä puhtaasti inhimillinen kuin tuomioistuimen erehdys, me viemme jonkinlaisen voittamattoman ja leppymättömän mahdin tiliin. Kun kelpo naapurimme lapsi syntyy sokeana, tylsämielisenä tai muotopuolena, niin me menemme etsimään vaikka mistä, aina uskonnon mysteerioista asti, uskonnon, jolle jo olemme välinpitämättömiä, jotakin jumalaa päästäksemme selville hänen ajatuksistaan. Mutta jos lapsi syntyy köyhänä, mikä tavallisesti vaikuttaa yhtä turmiollisesti tämän olennon kohtaloon kuin pahinkin sairaalloisuus, niin ei päähämmekään pälkähdä tehdä mitään kysymystä Jumalalle, joka on kaikkialla, missä me olemme, koska hän on vain tehnyt meidän tahtomme mukaan. Ennenkuin pyydämme ihanteellista tuomaria, olisi meidän välttämättä puhdistettava aatteemme, sillä tuo tuomari tulee olemaan näiden aatteiden virheiden kaltainen. Ennenkuin valitamme luonnon välinpitämättömyyttä ja koetamme etsiä siitä oikeutta ja kohtuutta, jota siinä ei ensinkään ole, olisi meidän viisasta käydä omaan inhimilliseen elämäämme sisältyvän vääryyden kimppuun ja sitten, kun se olisi siitä poistettu, huomaisimme sattuman aiheuttamien vääryyksien osan supistuneen kahdella kolmasosalla. Se on oleva joka tapauksessa supistuneempi kuin jos me olisimme ruvenneet pitämään rajuilmaa järkevänä, tulivuorta tarkkanäköisenä, maanvieremää neuvokkaana, kylmyyttä ja kuumuutta varovaisina, sairautta arvostelukykyisenä, merta ymmärtäväisenä ja huomaavaisena hyveillemme ja salaisille aikomuksillemme. Itse asiassa on paljon enemmän köyhiä kuin haaksirikkoisia tai tapaturmien uhreja, paljon enemmän kurjuuden kuin elimistömme oikkujen tai luonnonvoimien vihamielisyyden aiheuttamia sairauksia.