onko tämä aate, joka piilee vähemmän mystillisten ja vähemmän herkkäuskoisten aatteiden pohjalla, terveellinen? Eikö tämä moraalimme osa ole kuin hyönteinen putoavalla kallionmöhkäleellä, joka pudotessaan kuvittelee, että kallio siirtyy paikaltaan vain ylläpitääkseen sitä? onko olemassa erehdyksiä ja valheita, joita on edistettävä? Ehkä niissä on sellaisiakin, jotka jonakin hetkenä ovat olleet hyvää tekeviä? Mutta kun niiden hyvättyöt ovat ohi, niin eikö taasen ole jouduttu katsomaan totuutta vasten kasvoja ja eikö sille ole pitänyt tehdä uhraus, joka oli siirretty tuonnemmaksi? Oliko välttämätöntä odottaa, että kuvittelu tai valhe, jotka näyttivät olevan meille hyväksi, alkaisivat vahingoittaa meitä tai ainakin viivyttäisivät välttämätöntä sopusointua hyvin tunnetun todellisuuden ja sen tulkitsemis-, sen hyödykseenkäyttämis- ja hyväksymistavan välillä? Mitä ovatkaan kuninkaiden jumalallinen valta, kirkon erehtymättömyys ja toisessa elämässä palkitseminen olleet muuta kuin harhaluuloja, jotka ovat odottaneet kauan, että järki ne uhraisi? Mitä on voitettu sillä, ettei niitä heti uhrattu? Hieman petollista rauhaa, vähän joskus turmiollista lohdutusta, muutamia toiveita, joiden toteuttamiseksi ei ole pantu rikkaa ristiin. Ja siten on hukattu paljon aikaa. Mutta onko ihmiskunnalla, joka vihdoinkin tahtoo tuntea totuuden ja joka on sen etsimisessä löytänyt olemassaolon oikeutuksen, joka korvaa kaikki muut, paljon aikaa hukattavana? Varmaa on, ettei mikään vie sitä häneltä enemmän hukkaan, sillä ei mikään ole elävämpi ja taitavampi muuttamaan muotoa kuin jo perustuksensa menettänyt harhaluulo.