芬兰语学习网
TOINEN NÄYTÖS.
日期:2020-08-12 15:46  点击:584
 Sali lady Milfordin palatsissa; oikealla kädellä seisoo sohva, vasemmalla piano.
 
Ensimäinen kohtaus.
 
    Lady vapaassa, vaan viehättävässä aamu-puvussa, tukat vielä
    kihertämätöinnä, istuu pianon ääressä soitellen; Sohvi,
    kammari-neitsyt, tulee ikkunasta päin.
Sohvi. Upsierit eroovat toisistaan! Vahti-paraati on loppunut — vaan
Walteria ei vielä näy!
Lady (hyvin levotoinna, nousten ylös ja kävellen salissa). En tiedä oikein, mikä minulla tänään on, Sohvi —- En ole koskaan tämmöistä tuntenut — sitä ei siis näkynyt? — Tosi kyllä — Hänellä ei taida olla kiirettä — Mieltäni painaa niinkuin rikoksen olisin tehnyt — Meneppä, Sohvi, sano, tuovat minulle tulisimman juoksijan ruhtinan tallista! Minä tarvitsen ilmaella itseäni — nähdä ihmisiä ja sinisen taivaan, ja ratsastaa sydämeni vähän kevyemmäksi.
 
Sohvi. Jos ette voi hyvin, milady, kutsukaa seuraa tyköönne! Antakaa herttuan pitää puoli-päiväisensä täällä, tahi muutattaa kortti-pöytänsä teidän sohvanne ääreen! Minä jos teinä olisin, pitäisi ruhtinan ja koko hovin tanssia minun mieltäni myöten!
 
Lady (heitäksen sohvalle). Ole kiusaamatta minua! Minä annan sulle temantin joka tunnista, jonka saan heistä vapaana olla! Pitäislkö minun heitä vielä kammarini tapetiksi ottaa! — Ne ovat kehnoja, kataloita ihmisiä, jotka hämmästyvät, kun minulta joku lämmin sydämellinen sana sattuu pääsemään, aukasevat suunsa ja sieramensa, juuri kun kummituksen näkisivät — Orjat, joiden isännän minä käärin kuin langan sormeni ympäri! — Mikä huvitus voi minulla olla ihmisistä, joiden mielet ovat niin toinen toisensa kaltaiset kuin heidän tasku-kellonsa käyvät yhden? Voipiko minulla olla iloa kysyä heiltä jotain, kun jo edeltä tiedän, mitä minulle vastaavat? Eli puhella heidän kanssansa, kun heillä ei ole sydäntä olla toisesta ajatuksesta kuin minä? — Pois ne! Ikävä on ratsastaa hevosella, joka ei kuolasimia pureksi!
 
(Menee ikkunaan.)
 
Sohvi. Vaan ettenhän toki niiden semmoisten joukkoon lue ruhtinasta? — kauniinta miestä — tulisinta rakastajaa — sukkelinta puheljata koko maassansa!
 
Lady (tulee takaisin). Hänenkö tämä on maansa? Ja ainoastaan ruhtinas-kunta, Sohvi, voipi minun vaalini tehdä ymmärrettäväksi — sanot minua kadehdittavan! Voi kuitenkin! Surkutella pitäisi heidän minua! Kaikista, jotka majesteetin rintoja imevät, on rakkaus-nainen pahimmassa tilassa, koska hän yksin tapaa sen suuren ja rikkaan miehen kerjäämässä — Tosi kyllä on, että hän valtansa noidan-pillillä voi tyydyttää kaikki sydämeni halut! — Hän panettaa kummankin Indian herkut pöydälleni — tekee huvi-tarhat korvesta — Antaa maansa mehun kaaressa ruiskuta taivasta kohti, ja alamaistensa ytimen ilo-tulissa ilmaan tupruta — — Vaan voipiko hän myös sydämensä käskeä, jaloa ja tulista sydäntä vastaan jalosti ja tulisesti tykyttämään? Voipiko hän katalaan aivoonsa synnyttää yhdenkään korkeamman ajatuksen? — Kaikessa ruumiin kyllyydessä on sydämeni nälissään; ja mitä auttavat minua paremmat tunteeni, kun tyydyttää saan vaan himoni?
 
Sohvi (katsahtaa häneen kummastuen). Kuinka kauan siitä onkaan, kun tulin teidän palvelukseen, milady?
 
Lady. Kunko vasta tänään tulet minut tuntemaan? — Se on tosi, Sohvi kulta, minä olen kunniani ruhtinalle myönyt; vaan sydämeni olen pitänyt omanani — sydämeni, ainoan tavarani, joka kuka-ties vielä miehen ansaitsee — jota hovi-elamän saastainen ilma on koskettanut vaan kuin hemgähdys peiliä! Usko minua, herttaseni, sen olisin jo kauan säilyttänyt tältä surkealta ruhtinalta, jos vaan olisin jaksanut voittaa sen kunnian-himoni, että kaikkein hovi-rouvien edeltä tahdon ensimäisen arvon!
 
Sohvi. Ja tämä sydän taipuu kernaasti kunnian-himon alamaiseksi?
 
Lady (vilkkaasti). Se on jo kyllin kostanut alennuksensa! — Kostaa vielä alin-omaa ja edeskin päin! Sohvi, (painavasti, laakein kätensä Sohvin olalle) me vaimo-ihmiset voimme vaan joko vallita eli palvella, mutta vallan suurinkin nautinto on meistä surkeata sen nautinnon rinnalla, että saamme olla orjana sillä miehellä, jota rakastamme!
 
Sohvi. Tämän totuuden, milady, luulin teiltä viimeksi kuulevani!
 
Lady. Minkä vuoksi, Sohviseni! Eikös minun vallan-pitämisessäni kylliksi ole näkynyt, että me paraastaan kelpaamme vaan talutus-hihnasta kuletettaa? Etkö ole mun juonikkaasta huikentelevaisuudestani, mun hurjista huvituksistani nähnyt, että niiden piti vaan sisälläni hämmentää vielä rajumpia haluja?
 
Sohvi (peräytyy hämmästyen). Lady!
 
Lady (vilkkaammasti). Tyydytä nämä! Hanki mulle se mies, jota nyt ajattelen, jota jumaloitan — kuolla pitää mun, eli se saada. (Vienommasti.) Anna mun hänen suustansa kuulla, että rakkauden kyyneleet silmissämme loistavat kauniimmalta kuin kalliit kivet tukassamme, (kiivaasti) niin minä viskaan ruhtinalle sydämensä ja ruhtina-kuntansa takaisin, pakenen sen miehen kanssa, pakenen kaukaisimpaan erä-maahan maa-ilmassa — —
 
Sohvi (katsoo hämmästyksissä häneen). Hyvä Jumala! Mitä teette te, lady? Mikä teillä on?
 
Lady (säikähtyneenä). Sinä kalvenet? — Olenko ehkä mitä liikaa sanonut? — kuule vielä — saat kaikki kuulla —
 
Sohvi (katselee peljästyneenä ympärinsä). Minua peloittaa, milady — minua peloittaa — en tarvitse enää mitään kuulla!
 
Lady. Liittoni majuorin kanssa — sinä ja maa-ilma olette väärässä, kun luulette sen olevan hovi-juonia — Sohvi elä punastu — elä häpeä mun tähteni — se on mun rakkauteni tekoa!
 
Sohvi. Kuinka oikein arvasin!
 
Lady. Minä petin heidät, Sohvi — sen heikon ruhtinan — sen kavalan Walterin — sen hullun marsalkin — Kukin näistä on valmis vannomaan sen, että tämä naimis-kauppa on sopivin keino minut herttualle pelastaa, meidän liitto vielä lujemmin yhdistää! — Jaa, meidän liittomme iäksi ratkaista! iäksi katkaista nämä häpeälliset kahleet! — Valhellut valehtelijat! Heikon vaimon pettämät! — Te itse tuotte nyt minulle rakastettuni! Sitähän minä vaan tahdoinkin — Kun hänet vaan kerran saan — o silloin iäti hyvästi, tämä inhoittava loisto —
 
Toinen kohtaus.
 
    Ruhtinan vanha kammari-palvelija, joka tuo koristin-rasiata.
    Edelliset.
Palvelija. Hänen herttuallinen korkeutensa käski sanoa terveisiä ja lähettää teille nämä briljantit häiksenne! Ne juuri tuotiin Venedigistä.
 
Lady (on avannut laatikon ja peräytyy säikähtäen). Mies! mitä maksoi herttua näistä kivistä?
 
Palvelija (vihaisella näöllä). Ei ne hänelle maksa yhtä äyriä!
 
Lady. Mitä? Hullunako sinä olet? Ei mitään? — ja (astuen muutaman askelen hänestä) kuitenkin katsot sinä minuun, ikään kuin tahtoisit mun katseellasi lävistää — Eikö nämä mitään maksa hänelle, tämmöiset äärettömän kalliit kivet?
 
Palvelija. Eilen vietiin seitsemän-tuhatta maan lasta Amerikaan — ne maksavat kaikki!
 
Lady (panee laatikon äkkiä pöydälle ja kävelee kiireesti salissa edes takaisin; vähän ajan kuluttua palvelijalle). Mies! mikä sinulla on? Itketkö sinä?
 
Palvelija (pyhkii silmiänsä, kamalalla äänellä, kaikki jäsenensä väristen). Semmoiset kalliit kivet kuin nuo tuolla — minullakin on niissä kaksi poikaa!
 
Lady (kääntyy pois vavisten, ottaa häntä kädestä). Eihän suinkaan pakosta?
 
Palvelija (nautaa hirveästi). Hyvä Jumala! — Ei — ne ovat kaikki vapaa-tahtoisia — Oli kyllä muutamia suulaita poikia, jotka astuivat rivistä ulos ja kysyivät evestiltä, mitä ruhtinas heillä sai parista? — Vaan meidän armollinen ruhtinas marsitti kaikki rykmentit paraati-kedolle ja ammutti suu-paltot. Me kuulimme pyssyjen paukkinan, näimme heidän aivonsa lennelleen ympäri kivitykselle, ja koko armeia huusi: hei pojat, Amerikaan!
 
Lady (lankee kauhistuen sohvaan). O Jumala, Jumala! — Ja min'en kuullut mitään? enkä tiennyt mitään?
 
Palvelija. Niin, armollinen rouva! — Mitäpä se se ruhtinas olisi teitä tälle karhun-tapolle kutsunut! — Olisi tuossa kuitenkin ollut teidänkin katsottavaa, kuinka rummut rämisten julistivat: nyt on aika, ja ulvovat orvot tuolla seurasivat isäänsä, ja täällä vimmaan joutunut äiti tahtoi rinta-lapsensa pajonetille ripustaa, ja kuinka sulhanen ja morsian sapelin-lyönnillä eroitettiin, ja kuinka harmaa-parrat seisoivat toivottomina ja viimein tuskissaan heittivät sauvansa poikien perästä sinne uuteen maalimaan — Oi, oli se näköä, ja rumpua lyödä jyskytettiin, ett'ei muka Kaikkivaltias kuulisi meidän rukoelevan —
 
Lady (nousee ylös, hyvin liikutettuna). Pois nämä kivet — niistä säihkyää helvetin liekki sydämeeni! (lempeämmin palvelijalle.) Koe tyyntyä, ukko rukka! Kyllä ne vielä tulevat takaisin. Kyllä ne vielä näkevät koti-maansa.
 
Palvelija (lämpimästi). Tiesi sen Jumala! — Vielä kaupungin portilla kääntyivät he meihin päin ja huusivat: "Jumalan kanssa, vaimot ja lapset! — Eläköön armias ruhtinamme! — Viimeisellä tuomiolla näemme toisemme taas!" —
 
Lady (väkevästi kävellen edes takaisin). Hirmuista! Kauheata! — Minulle sanotaan, että minä muka olisin pyhkinyt pois kansan kyyneleet — Nyt vasta aukenevat silmäni — Mene — sano herrallesi — että minä suullisesti kiitän häntä! (Palvelija on lähtemässä, lady heittää raha-kukkaron hänen lakkiinsa.) Ja ota tuo siitä, että sanoit minulle totuuden —
 
Palvelija (viskaa sen ylen-katseella takaisin pöydälle). Pankaa tämäkin toisten lisäksi!
 
(Menee pois.)
 
Lady (katsoo hänen jälkeensä kummastuen). Sohvi, juoksase hänen perästänsä, kysy hänen nimensä! Hänen pitää saada poikansa takaisin! (Sohvi pois. Lady kävelee ajatellen ylös ja alas. Äänettömyys. Sohville, sen tullessa takaisin.) Eikös nykyjään puhuttu, että rajalla missä olisi palanut kaupunki, ja siinä tilassa noin neljä sataa perhekuntaa joutunut mieron tielle?
 
(Soittaa.)
 
Sohvi. Kuinka se juohtuu mieleenne? Kyllä se tosi on, ja enimmät näistä onnettomista palvelevat nyt velkojillansa melkein orjia, eli kuolevat vähitellen ruhtinan kulta-kaivannon ruuhuin.
 
Palvelija (tulee). Mitä käskette, milady?
 
Lady (antaa hänelle briljanti-rasian). Että tämä pitää heti viedä maan-kanseliin! — sen sisällys pitää viipymättä saada rahaksi, se on mun käskyni, ja raha jaettaa niille neljälle sadalle, jotka palo hävitti!
 
Sohvi. Milady, muistakaa että näin voitte korkeimman vihan saada päällenne!
 
Lady (jalosti). Pitäisikö minun kantaa hivuksissani hänen maansa kirous? (Hän viittaa palvelijalle, joka menee ulos.) Tahi soisitko minun vaipuvani maahan semmoisen itkun painosta? — Mene, Sohvi — Parempi on tukassansa pitää vääriä hohto-kiviä ja sydämessä tieto tämmöisestä työstä!
 
Sohvi. Vaan semmoiset hohto-kivet kuin nuo? Ettenkö olisi niitä huonompia voinut antaa? Ei, milady! tätä ei voi teille antaa anteeksi!
 
Lady. Hullu tyttö! Niiden edestä putoelee minulle yhdessä hetkisessä enemmän helmiä ja kiiltojaisia kuin kymmenellä kuninkaalla on kruunussansa, ja kauniimpia —
 
Palvelija (tulee takaisin). Majuori von Walter —
 
Sohvi (juoksee ladyn tyköön). Herra Jumala, kuinka kalvastutte?
 
Lady. Se on ensimäinen mies, joka minua peljättää — Sohvi — sano, min'en ole terve, Edward! — Vaan kuule — onko hän iloisen näköinen? Myhäeleekö hän? Mitä hän puhuu? Oh, Sohvi! Enkö ole hyvin ruman-näköinen?
 
Sohvi. Eikö mitä, lady! —
 
Palvelija. Pitääkö minun hänet pois käskeä?
 
Lady (epävakaisesti). Hän on terve-tullut. (Palvelija ulos.) Sano,
Sohvi! — Mitä pitää mun sanoa hänelle? Miten hänet vastaan-ottaa? —
Minä jään mykäksi! — Hän on pilkkaava heikkouttani — Hän ehkä —
Pahoin pelkään! — Menisitkö pois, Sohvi? — Ei, ole täällä! — Vaan
mene kuitenkin! — Ei, elä mene!
(Majuori tulee etu-huoneessa.)
 
Sohvi. Tointukaa! Hän on jo täällä!
 
Kolmas kohtaus.
 
Ferdinand von Walter. Edelliset.
 
Ferdinand (lyhyesti kumartaen). Jos teitä missä keskeytän, armollinen rouva —
 
Lady (tointumatta sydämen-tykytyksestä). Ette missään, joka painavampaa olisi.
 
Ferdinand. Minä tulen isäni käskystä —
 
Lady. Minä kiitän häntä siitä.
 
Ferdinand. Ja minun pitää teille ilmoittaa, että me teemme naimis-kaupan — se on isäni käskyä.
 
Lady (kalvastuu ja vapisee). Eikö oman sydämenne?
 
Ferdinand. Ministerit ja parittajat eivät semmoista koskaan kysy!
 
Lady (semmoisella peljästyksellä, ett'eivät sanat tahdo suusta lähteä).
Eikö teillä itsellänne muuten olisi mitään lisättävää?
Ferdinand (katsahtaen mamseliin). Vielä sangen paljo, milady!
 
Lady (viittaa Sohville, se menee ulos). Saanko tarjota teille istuma-siaa tässä sohvassa?
 
Ferdinand. Puhettani ei kestä pitkältä, milady!
 
Lady. No?
 
Ferdinand. Minä olen kunnian mies!
 
Lady. Jota minä pidän arvossa!
 
Ferdinand. Aatelismies!
 
Lady. Paraimpia koko herttua-kunnassa!
 
Ferdinand. Ja upsieri!
 
Lady (imarrellen). Tässä kosketatte etuja, joita muillakin on! Miksi ette mainitse mitään niistä suuremmista eduista, joissa te olette yksinänne?
 
Ferdinand (synkästi). Tässä en niitä tarvitse!
 
Lady (nousevalla tuskalla). Vaan minä pitää minun pitämän tämä etu-lause?
 
Ferdinand (harvaan ja painoisasti). Kunniani epuuna, jos teillä olisi halu, pakoittaa minua mieheksenne!
 
Lady (lentäen ylös). Mitä tämä on, herra majuori?
 
Ferdinand (huolimattomasti). Se on sydämeni — vaakunani — ja tämän miekkani puhetta!
 
Lady. Tuon miekkanne antoi teille ruhtinas.
 
Ferdinand. Valta-kunta antoi sen minulle ruhtinan käden kautta — sydämeni antoi Jumala — vaakunani puoli vuosi-tuhatta!
 
Lady. Herttuan nimi —
 
Ferdinand (äkäisesti). Voipiko herttua ihmisyyden lakia muuttaa, eli tekoja myntätä niinkuin rossiansa? — Hän itsekään ei ole yli kunnian lakien, vaikka hän voipi kunnian suun tukkia kullallansa! Hän voipi kärpän-nahkaiset puuhkat vetää häpeänsä päälle! Pyydän, milady, elkää tästä enää virkkako mitään — Tässä ei ole enää kysymystä siitä, että menettäisin tulevaisuuden toivoni ja loukkaisin sukuni kunnian, eikä näistä miekan-tupsuista, eikä myös maa-ilman ajatuksista. Minä olen valmis ne kaikki jalkojeni alle polkemaan, niin pian kun te saatte minut vakuutetuksi, että voitto ei olisi vielä kehnompi kuin uhri!
 
Lady (surkeasti, peräytyen hänestä). Herra majuori, tätä en ole teiltä ansainnut!
 
Ferdinand (ottaa hänen kätensä). Antakaa anteeksi! Me puhumme tässä kuulijoitta. Se seikka, joka teidät ja minut tänään — ainoan kerran — saattoi yhteen, antaa minulle vallan, ja pakoittaa minut, teille julkasemaan sisimmän tunteeni! — — Minun päähäni, milady, ei tahdo mennä, että niin kaunis ja älykäs vaimo — joita omaisuuksia miehinen mies tietäisi kunnioittaa — voipi heittäytä tuommoiselle ruhtinalle, joka on tottunut hänessä ihastelemaan vaan naisen lihaa, jos tämä vaimo ei häpeisi sydämensä kanssa astua jonkun miehen eteen!
 
Lady (katsoo hämmästyen häntä silmiin). Puhukaa kaikki ajatuksenne ulos!
 
Ferdinand. Te kutsutte itseänne Britannian tyttäreksi! Antakaa sanoani — sitä en voi uskoa, että te olisitte britannitar! Vapaa tytär maa-ilman vapainta kansaa — joka on ylpeä muiden avuilla koreilemaan — ei suinkaan voi myödä itseänsä muiden pahuudelle! Se ei ole mahdollista, että te olette britannitar, eli on tämän britannittaren sydän sitä pienempi kuta suuremmat ja väkevämmät Britannian suonet ovat!
 
Lady. Joko lopetitte?
 
Ferdinand. Vois sanoa, se on vaimollinen turhuus, — himo — luonne — huvitusten halu! Jo usein ennenkin on se tapahtunut, että sillä, joka kunniansa on menettänyt, on ollut hyviä avuja. Jo moni, joka ensin kulki häpeän tietä, sovitti sitten maa-ilman jaloilla töillänsä, ja moni käytti kauniisti häpeässä voitetun valtansa — — mutta mistäs se nyt tulee tuo hirmuinen maan rasitus, jonka-laista ei vielä ole koskaan ollut? Sen sanoin nyt herttua-kunnan puolesta! — Nyt lopetin!
 
Lady (hiljaisesti ja jalosti). Tämä on ensi kerran, Walter, kun minulle uskalletaan tämmöisiä puhua, ja te olette se ainoa ihminen, jolle niihin vastaan — Ett'ette huoli minua vaimoksenne, siitä kunnioitan teitä! Että voititte sydäntäni, sen annan teille anteeksi! Että puheenne olisivat teiltä täyttä totta, sitä en usko! Kuka annaksen loukkauksia sanomaan rouvas-ihmiselle, joka et tarvitse muuta kuin yhden yön hänet sortaaksensa, se pitää tätä rouvas-ihmistä jalo-mielisenä, eli — on hän mieletöin. — Että te maan rasittamisen vieritätte minun kuormakseni, sen antakoon teille anteeksi Jumala kaikki-valtias, joka kerran on tuomitseva teidät ja minut ja ruhtinan! — Vaan te olette minussa herättäneet englannittaren, ja tämän-laatuisiin nuhteihin pitää isän-maallani olla vastattavaa!
 
Ferdinand (nojautuen miekkaansa). Sitä olis huvittava kuulla!
 
Lady. Kuulkaa siis, mitä en kellenkään muulle ole uskonut, enkä kellenkään muulle koskaan usko! — Minä en ole se juoksu-nainen, Walter, jona minua näytte pitävän! Minä voisin ylpeillä ja sanoa: minä olen ruhtinallista sukua — onnettoman Tuomas Norfolkin sukua, joka joutui uhriksi Skottlannin Marian tähden. — Isäni, kuninkaan ylimäinen kammari-herra, tuli luulon alaiseksi pitävänsä sala-neuvoja Ranskanmaan kanssa, parlamentin kautta tuomituksi ja mestatuksi. — Kaikki maamme joutuivat kruunun omaksi! Me itse ajettiin maan-pakolaisuuteen! Äitini kuoli mestaus-päivänä! — Minä — nelitoista-vuotinen tyttö — pakenin Saksaan, kanssani vanha palvelus-piika — juveli-laatikko — ja tämä perintö-risti, jonka äitini kuollessansa ripusti kaulaani!
 
Ferdinand (tulee ajattelevaisemman näköiseksi ja katselee häntä lämpimillä katseilla).
 
Lady (pitkittää nousevalla liikutuksella). Sairasna — nimettä — turvatta ja varoitta — tulin minä, muukalainen orpo, Hampuriin! En ollut oppinut mitään muuta kuin rahtusen Ranskaa — ja rahtusen pianoa soittamaan — mutta sitä enemmin osasin minä syödä kulta- ja hopea-astioista, maata silkki-peitetten alla, yhdellä viittauksella kymmenen palvelijaa saada juoksemaan ja korkea-sukuisten herrojen imarruksia kuunnella. — Kuus vuotta olin jo itkenyt pois. — Viimeinen kulta-neula meni muiden helujeni tietä — piikani kuoli — ja silloin toi kohtaloni teidän herttuanne Hampuriin. Tällöin kävelin aina Elben rannoilla, ja aloin juuri siihen aikaan miettiä, kumpiko syvempi olisi, Elben vesikö vaiko mun kärsimykseni? — Herttua näki minut, alkoi ajaa minua takaa, löysi asuntoni, lankesi polvillensa eteeni ja vannoi minua rakastavansa. (Taukoo hyvin liikutettuna, jatkaa sitten itkevällä äänellä.) Kaikki onnellisen lapsuuteni kuvat heräsivät taas viehättävällä loistolla mielessäni — Mustalta kuin hauta näytti tulevainen aika — sydämeni isosi rakkautta — Minä vaivuin herttuan syllin. (Töydäten pois hänen likeltänsä.) Kirotkaa nyt minut!
 
Ferdinand (hyvin liikutettuna, juoksee hänen perästänsä ja taukoottaa hänet). Lady! Hyvä Jumala! Mitä kuulen! Mitä olen tehnyt! — Hirmuisesti paljastuu paha-tekoni! Te ette voi antaa minulle anteeksi!
 
Lady (tulee takaisin ja on kokenut tointua). Kuulkaahan edellensä! Ruhtinas kyllä valloitti varattoman nuoruuteni — mutta Norfolkien veri kuohui minussa: sinä, synnynnäinen ruhtinatar, Emilia, huusi se, olet nyt tuon ruhtinan jalka-vaimona! — Ylpeys ja kova onneni taistelivat rinnassani, kun ruhtinas kuljetti minut tänne, ja kauhistavin näky kerrassa leveni silmieni eteen! Maa-ilman suurten hekkuma on kuin aina nälkäinen ahma, joka etsii raadeltavaa. — Ruhtinan himo oli jo hirmuisesti raivonnut tässä maassa — oli morsiamen sulhasesta eroittanut — olipa vielä avionkin jumalallisen siteen murtanut — — täällä perhe-kunnan hiljaisen onnen hävittänyt — tuolla nuoren, kokemattoman sydämen avannut viettelyksen myrkylliselle ilmalle — Minä asetuin tällöin lampaan ja raatelevaisen tiikerin välille, otin ruhtinalta eräsnä himon-hetkenä juhlallisen valan, ja tämän kauhean uhraamisen piti loppua.
 
Ferdinand (juoksentelee, ankarasti liikutettuna, salissa edes takaisin). Eikää enempää, lady! Ei enempää!
 
Lady. Sitä surkeata aikaa seurasi toinen vielä surkeampi! Hovi vilisi Italian porttoja! Kevyt-mieliset parisittaret saivat leikitellä ruhtinan julmalla valtikalla, ja kansa vuoti verta heidän oikullisen valtansa alla — Nämä kaikki saivat loppunsa! He vaipuivat maahan minun rinnallani, sillä minä olin hempeämpi kuin he kaikki! Minä otin hirmu-haltian ohjat käteeni, hän lankesi minun syliini — ja ensi kerran tunsi isän-maasi, Walter, ihmisen käden hallitsevan sitä, ja luottamuksella painui se minun rintaani vasten! (Äänettömyys, jolla aikaa hän katsoo häneen lempeästi.) O että sen miehen, jonka ainoan toivoisin tuntevan itseni oikein, nyt piti pakoittaa minua kerskumaan, ja salaisia hyvä-töitäni ihmettelemisen valossa polttelemaan! — Walter, minä olen vangin-kahleita murtanut, kuoleman-tuomioita repinyt, ja monelta onnettomalta ikuisen vankiuden lyhentänyt! Paranemattomiin haavoin olen asettavaa palsamia vuodattanut — mahtavia konnia nujertanut maahan, ja hukkumassa olleen viattomuuden olen usein vielä voinut kyyneleilläni pelastaa — Haa, nuorukainen, kuinka suloista tämä oli minusta! Kuinka ylpeästi sydämeni voi vastata kaikkiin ruhtinallisen syntyni nuhteihin! — Ja nyt tulee se mies, jonka, kukaties, väsynyt onnettomuuteni loi minulle palkinnoksi entisistä kärsimyksistäni — Se mies, jota palavalla toivolla niin olen ikävöinyt —
 
Ferdinand (keskeyttää hänet, väristen). Kyllä! Liiaksi! Se on vasten sovintoamme, lady! Teidän piti puhdistaa itsenne kanteista, ja teitte nyt minut rikoksen-alaiseksi! Armaitkaa — rukoilen teitä — armaitkaa mun sydän-parkaani, jota häpy ja katumus yhdessä raatelevat —
 
Lady (pitää hänen kättänsä kiini). Nyt tahi ei koskaan! Kauan kyllä seisoin miehuullisesti vastaan — Kyynelteni painon olen vielä tunteva. (Hellästi.) Kuule, Walter! Jos onnetoin vaimo — jota välttämättömästi, lakkaamatta vetää sinuun — painaksen rintaasi vastaan palavalla, sammumattomalla rakkaudella — Walter! — ja sittenkin vielä lausut tuon kylmän sanan kunnia — jos tämä kova-osainen — häpeänsä raskaan painon alla — himojen tyydyttämiseen kyllästyneenä — sankarin voimalla pyrkii taas puhtaaksi — ja näin — syliisi heitäksen (halaa häntä, rukoillen ja juhlallisesti) — anoen sinun kauttasi tulla pelastetuksi — sinun kauttasi Jumalalle takaisin annetuksi, eli (kääntäen näkönsä hänestä, ontolla ja vapisevalla äänellä) sinun kuvaasi paeten, epä-toivon ääntä totellen, vaipuu vielä syvempään pahuuteen —
 
Ferdinand (reväisten itsensä irti hänestä, hirmuisessa tuskassa). Ei, taivaallisen Jumalan tähden, tätä en kestä — Lady, mun täytyy — taivas ja maa pakoittavat minua — mun täytyy teille tehdä tunnustus, lady!
 
Lady (paeten hänestä). Ei nyt, Jumalan tähden ei nyt — ei tällä kauhealla hetkellä, kun sydämeni jo ilmankin vuotaa tuhannesta haavasta — olkoon se eloksi eli kuoloksi — minä en saa — en tahdo sitä kuulla!
 
Ferdinand. Hyvä lady, teidän pitää se kuulla. Mitä nyt aion sanoa teille, se on vähentävä minun vikani, se on oleva anteeksi-anomus ensimäisestä käytöksestäni — Minä olen pettynyt teistä, milady — minä odotin — ja toivoin, että ansaitseisitte ylen-katseeni. Lujasti olin päättänyt loukata teitä ja saattaa teidät vihaan, tänne tullessani. onnelliset olisimme kumpikin, jos tämä aikomukseni olisi onnistunut. (Hän on vähän aikaa ääneti, sitten hiljempaa ja ujommin.) Minä rakastan, milady — rakastan porvarillista tyttöä, Loviisa Milleritärtä, soittajan tytärtä. (Lady kääntyy kalvastuneena hänestä pois, hän jatkaa vilkkaammin.) Mä tiedän, mihin pulaan olen joutunut; vaan jospa viisaus kieltäisikin rakkauden puhumasta, niin käskee velvollisuus sitä enemmin sen puhumaan — Minä olen syy-pää. Minä ensiksi häiritsin hänen viattomuutensa suloisen rauhan — minä juovutin hänen sydämensä ylellisillä toiveilla ja sytytin siihen himojen liekin. — Te muistutatte minulle säätyäni — syntyäni — isäni epä-luuloja! — mutta minä rakastan! — Toivoni nousee sitä korkeammalle, kuta railo on isompi luonnon ja tavan välillä. — Mun päätökseni yhdellä puolen ja toisella epä-luulot! — Katsotaanpa, muotiko tässä taistelussa kaatuu, vai ihmisyys! (Lady on tällä aikaa siirtynyt kammarin toiseen päähän ja peittää silmänsä käsillään. Ferdinand seuraa häntä sinne.) Te tahdoitte sanoa minulle jotain, milady!
 
Lady (kovimman tuskan äänellä). En mitään, herra von Walter! en muuta kuin sen, että te itsenne ja minut ja vielä kolmannen upotatte onnettomuuteen.
 
Ferdinand. Vielä kolmannenkin?
 
Lady. Me emme voi olla onnelliset keskenämme. Me tulemme isänne vihan uhriksi. Ei koskaan voi sen miehen sydän olla minun omani, joka pakosta otti minut vaimoksensa.
 
Ferdinand. Pakostako otti, lady? ja kumminkin otti? Voittenko te ottaa miehen ilman sydämettä? Voittenko te tytöltä anastaa sen miehen, joka on hänen koko maa-ilmansa? Te miehen riistää tytöltä, joka tälle miehelle on koko hänen maa-ilmansa? Te, milady — silmän-räpäys sitten se ihmeteltävä britannitar — te voisitte sen tehdä?
 
Lady. Mun täytyy. (Totisesti ja painolla.) Helleyteni teitä kohtaan voittaa rakkauteni. Vaan kunniaani se ei saa voittaa. Meidän aviosta puhuu jo koko maa. Kaikkein silmät katsovat minuun, kaikkein pilkka on valmis satamaan mun päälleni. Häpeäni olisi verratoin, jos joku ruhtinan alamainen uskaltaisi minut hyljätä! Toratkaa asiasta isänne kanssa! Pitäkää puoltanne, kuin taidatte! — Minä panen kaikki voimat liikkeelle! (Menee kiireesti pois. Majuori jää seisomaan sanattomaksi hämmästyneenä. Sitten töytää hän ulos syrjä-ovesta.)
 
Neljäs kohtaus.
 
Kammari soitto-mestarin majassa.
 
Miller. Rouva Milleritär. Loviisa tulevat esiin.
 
Miller (tulee kiireesti huoneesen). Johan sen sanoin edeltä-päin!
 
Loviisa (juoksee hätäisenä hänen tyköönsä). Minkä, isä? minkä?
 
Miller (töytää edes takaisin kuin hurja). Pyhä-takkini tänne! — joutuun — minun pitää päästä ennen häntä — ja puhdas röyhelö-paita! — Sitä sitä heti ajattelinkin!
 
Loviisa. Mitä, Jumalan tähden?
 
Milleritär. Mikä sinulla on hätänä?
 
Miller (viskaa peruukinsa lattialle). Tuo heti tukan-laittajalle! Mikäkö on hätänä? (Juostuansa peilin eteen.) Ja partanikin on taas sormea pitkä. — Mikä hätänä on? — Mikäs se muu olis, sinä variksen raato? — saatana on irti, ja sinut on paha henki korjaava!
 
Milleritär. Katsoppas vaan! Minua pitää heti kaiken pahan kohdata!
 
Miller. Sinua? Ketäs muita kuin ei sinua, sinä lemmon tuhnio? Tän' aamuna sen kovan-onnen junkkarisi kanssa — Enkö minä jo heti sanonut sitä? — Wurm on kielinyt!
 
Milleritär. Mitä? Kuinka sen voit tietää?
 
Miller. Kuinkako sen voin tietää? — Katsohan! — tuolla oven edessä luikkii ministerin palvelija ja kyselee soitto-mestaria!
 
Loviisa. Se on mun kuolemani!
 
Miller. Ja sinäkin noine sinikukka-silminesi! (Nauraa ilkiästi.) Aivan se on niin, että kenen taloon saatana on tehnyt munan, sille syntyy kaunis tytär — se on aivan selvä asia.
 
Milleritär. Mutta mistä sen tiedät, että nyt on Loviisasta kysymys? Ehkä sinua on kiitelty herttualle. Ehkä hän tahtoo sinua soitto-joukkoonsa.
 
Miller (juoksee keppinsä). Ah, sinä tuhat tulimainen tulen-ruoka! —
Soitto-joukkoon! — Kyllä soitto-joukkoon, jossa sinä, parittaja, olet
ulvova diskantia ja minun sininen peräni oleva paassi-viuluna!
(Heitäksen tuoliin.) Jumala, taivaallinen isä!
Loviisa (istuksen hyvin kalvakkana tuolille). Äiti! isä! kuinka minua rupee hirmuisesti peloittamaan!
 
Miller (hyppää taas tuolilta ylös). Vaan jos minä sen läkki-sormen kerran tapaan! — Jos sen tapaan! — Olipa se tässä eli toisessa maa-ilmassa — Jos minä en hänen ruumistansa ja sieluansa pieksä yhdeksi liivaksi, jos minä en kirjoita jumalan-kymmenet ja isä-meidän ja Mooseksen ja kaikki prohveetat hänen selkä-nahkallensa, niin että mustelmat vielä kuolleista noustessa tuntuvat —
 
Milleritär. Niin! noidu sinä ja telmä! Sillä nyt muka saat pahan paranemaan! Auta, herra Jumala! Mitä tehdä? Mikä neuvoksi tulee? Sano nyt jotain, Milleri kulta! (Juoksee ulvoen kammarin läpi.)
 
Miller. Minä tahdon paikalla mennä ministerin puheille! Minä aukasen suuni — ilmoitan itse kaikki tyyni! Sinä tiesit sen ennen! Sinun olisi pitänyt minulle antaa vihiä! Tyttö olisi voitu vielä säilyttää — Vaan sinä olit itse väli-verkkona! Niin pidäkin nyt huoli parittajan-palkastasi! Syö nyt itse keittämäsi rokka! Minä otan tyttäreni käsi-puolesta kiinni ja menen hänen kanssansa rajan taakse!
 
Viides kohtaus.
 
Ferdinand von Walter töytää peljästyksissä ja läähättäen huoneesen. Edelliset.
 
Ferdinand. Oliko isäni täällä?
 
Loviisa (hyppää hämmästyksissä ylös). Hänen isänsä?
 
Milleritär (lyöpi kahta kättänsä). Presidenti! Me olemme hukassa!
 
Miller (nauraa ilkeästi). Kas niin! Jumalan kiitos, siinä se nyt kova onni tulee!
 
Ferdinand (rientää Loviisan luo ja halaa häntä lämpimästi). Minun olet sinä, vaikka taivas ja helvetti repeisivät välillemme!
 
Loviisa. Kuolemani on varma — puhu enemmän — Mainitsit hirmuisen nimen — isäsi?
 
Ferdinand. Se ei tee mitään! Kaikki on ohitse! Olethan sinä taas minun! Olenhan minä taas sinun! Ah anna mun hengittää rintaasi vasten! Se oli hirmuinen hetki!
 
Loviisa. Mikä hetki? Murhaat minut!
 
Ferdinand (peräytyy ja katsoo häneen painavasti). Se oli hetki, jona sinun ja minun sydämeni väliin viskautui vieras olento — jona rakkauteni vaaleni oman-tuntoni edessä — jona Loviisani herkesi olemasta kaikki Ferdinandillensa — —
 
Loviisa (vaipuu silmiänsä peittäen tuoliin).
 
Ferdinand (astuu kiireesti hänen tyköön, seisahtuu äänettä hänen eteensä, lähtee sitten yht'äkkiä etemmäksi, suurella liikutuksella). Ei! Ei koskaan! Se on mahdotointa, lady! Liikaa vaaditte! Tuota viatointa olentoa en minä voi sinulle uhrata — Ei, Jumala varjele! valaani en voi rikkoa, sitä valaani, joka kovalla äänellä kuin ukkosen jylinä noista silmistä nuhtelee minua — Lady, katsoppa tänne, katsoppa tänne sinä, suden-sydän isäni — tämäkö enkeli minun pitäisi murhata? Valaakko helvetin liekki tähän viattomaan sydämeen? (Lujasti mennen Loviisan tykö). Minä tahdon viedä hänet kaikki-valtiaan tuomio-istuimen eteen, ja häneltä kysyä, onko rakkauteni rikos. (Ottaa häntä kädestä kiini ja nostaa hänet tuolista.) Toinnu, rakkaani! — Sinä olet voittanut! Voittajana tulin minä siitä vaarallisesta taistelusta takaisin!
 
Loviisa. Ei, ei! — Elä salaa mitään! Puhu ulos se kauhea tuomio! Isäsi mainitsit? Mainitsit ladyn? — Kuoleman väristys kouristaa minua — sanotaan ladyn tahtovan miestä.
 
Ferdinand (lankee huumeuksissa hänen jalkojensa juureen). Minua, sinä onnetoin, hän tahtoo!
 
Loviisa (hetkisen kuluttua, vapisevalla äänellä ja hirmuisella tyyneydellä). No — mitä siitä peljästyn? — Johan sen tuo vanhus minulle usein sanoi — vaikk'en sitä ottanut uskoakseni. (Äänettömyys, sitten hän viskautuu isänsä syllin.) Isä, täss' on tyttäresi takaisin — anna anteeksi, isä! — Eihän lapsesi sille mitä taida, että tämä hänen unensa oli niin ihana, — — ja herääminen siitä nyt niin hirmuinen —
 
Miller. Loviisa! Loviisa! O Jumala, se ei ole täydessä järjessään — tyttäreni, lapsi-rukkani — Kirottu olkoon viettelijä! — Kirottu se kurja akka, joka lapseni hänelle paritti!
 
Milleritär (syleilee itkien Loviisata). Ansaitsenko tuota kirousta, tyttäreni? Antakoon Jumala teille anteeksi, paroni! Mitä tämä lammas on teille tehnyt, että hänet raatelette?
 
Ferdinand (hyppää hänen eteensä, päättäväisyydellä). Mutta minä katkon hänen paulansa — katkon nämä epä-luulon rauta-vitjat — Vapaasti tahdon minä valita, että mun rakkauteni jätttläis-rakennus tulee pyörryttämään naita sontiais-sieluja.
 
(On juosta pois.)
 
Loviisa (nousee vavisten tuolista, seuraa häntä). Minne? minne? Elä mene! — Isä — äiti — tänä hirmuisena hetkenä tahtoo hän meistä luopua!
 
Milleritär (juoksee hänen perästänsä ja tarttuu häneen). Varmaan tulee presidenti tänne — Hän sortaa lastamme — hän sortaa meitä — Ja te, herra von Walter, jätätte meidät yksinämme?
 
Miller (nauraa kamalasti). Jättää meidät, kun jättääkin! Miks'ei jättäis? — — Johan tyttö antoi hänelle kaikki! (Tarttuen yhdellä kädellä majuoriin, toisella tyttäreensä.) Malttakaapa vähän, herra! tie minun huoneestani menee tämän tyttö-rievun ylitse — Odota ensin isääsi, jos et konna liene. Kerro hänelle, kuinka tytön sydämeen varastauduit, pettäjä, tahi Jumal' avita! (viskaten tyttärensä hänelle, ankarasti) sun pitää ensin kuolijaksi polkea tuo onnetoin kappale, jonka tämmöiseen häpeään olet saattanut!
 
Ferdinand (tulee takaisin, ja käypi ajatellen edes takaisin). Presidentin valta tosin on suuri — isän-valta on lavea sana — niin lavea, että konnuuskin hyvin voipi piillä sen peitossa — hän voipi sillä vallalla paljon tehdä — paljon. Mutta vielä enemmän voipi rakkauden valta — Kuule, Loviisa! Pane kätesi mun käteeni! (tempaa hänen kätensä.) Niin totta Jumala minua auttakoon henkeäni haukkoessani! — Se hetki, joka nämä kaksi kättä eroittaa toisistansa, se hetki on ratkaiseva mun eloni juoksun!
 
Loviisa. Ah, minua kauhistaa! Katso syrjään! Huulesi vapisevat! Silmäsi pyörivät julmasti!
 
Ferdinand. Ei, Loviisa! elä peljästy! Ei se hulluus ole, joka minusta puhuu! Se on Jumalan kallis lahja, päättäväisyys painavana hetkenä — Minä rakastan sinua, Loviisa — sinun pitää olla minun omani, Loviisa — Ja nyt isäni tyköön! (Hän lähtee kiireesti menemään ja töytää — presidentiä vastaan.)
 
Kuudes kohtaus.
 
Presidenti palvelija-joukon kanssa. Edelliset.
 
Presidenti (sisään tullessaan). Tuossahan se jo onkin!
 
Kaikki (hämmästyvät).
 
Ferdinand (muutamia askelia peräytyen). Viattomuuden huoneessa.
 
Presidenti. Jossa poika oppii kuuliaisuutta isäänsä kohtaan!
 
Ferdinand. Antakaa meidän — —
 
Presidenti (keskeyttää hänet, Millerille). Sinäkö se isä olet?
 
Miller. Soitto-mestari Miller.
 
Presidenti (rouvalle). Ja sinä äiti?
 
Milleritär. Niin! äiti!
 
Ferdinand (Millerille). Isä, vie tyttö pois — se on pyörtyä.
 
Presidenti. Liika huolellisuus! Minä silittelen häntä vähän.
(Loviisalle.) Kuinka kauan olet jo tuttu presidentin-pojan kanssa?
Loviisa. Presidentin pojasta en ole ollut millänikään! Ferdinand von
Walter on käynyt luonani sitten menneen marras-kuun.
Ferdinand. Ja rakastaa häntä, jumaloitsee häntä!
 
Presidenti. Oletko häneltä lupauksiakin saanut?
 
Ferdinand. Muutamia silmän-räpäyksiä sitten kaikkein juhlallisemmat
Jumalan kasvojen edessä!
Presidenti (vihassa pojallensa). Sinä saat tilaisuuden hulluutesi tunnustamiseen, kun aika tulee. (Loviisalle.) Minä tahdon vastausta.
 
Loviisa. Hän vannoi minulle rakkautensa.
 
Ferdinand. Ja pitää valansa!
 
Presidenti. Montako kertaa sinulle pitää sanoa, että pidät suusi kiinni? — Ja sinä vastaan-otit hänen valansa?
 
Loviisa (hellästi). Minä vastasin valan valalla!
 
Ferdinand (lujalla äänellä). Liitto on tehty!
 
Presidenti. Kaiku, ole ääneti, muuten viskautan sun ovesta ulos. (Häjysti Loviisalle.) Mutta maksoihan hän sinulle aina puhtaalla rahalla?
 
Loviisa (tarkkuudella). Sitä kysymystä en oikein ymmärrä.
 
Presidenti (kovasti nauraen). Etkö? No, minä tarkoitin vaan sitä, että jokainen työ ansaitsee palkkansa — ethän sinäkään, luullakseni, liene hempiäsi lahjaksi antanut — vai tyydyitkö vaan paljaasen käsi-rahaan? Mitä?
 
Ferdinand (hyppää kuin vimmattu). Helvetti! mitä se oli?
 
Loviisa (majuorille arvollisesti ja pahaksumalla). Herra von Walter, te olette nyt vapaa!
 
Ferdinand. Isä! Kunnioitusta vaatii siveys ja viattomuus kerjäläisenkin repaleissa!
 
Presidenti (nauraa kovemmin). Lysti vaatimus! Isän pitäisi muka potkansa huoraa kunnioittaa!
 
Loviisa (kaatuu maahan). O taivas ja maa!
 
Ferdinand (Loviisan kanssa yhdessä, nostaisten miekkansa presidentiä kohden, vaan kiireesti laskien sen maahan). Isä! Kerran olin teille henkeni velkaa — Nyt olemme kuitit! (Pistäen miekan tuppeen.) Lapsen kuuliaisuuden velka-kirja on nyt revitty palasiksi —
 
Miller (joka tähän asti on pelokkaana seisonut syrjässä, tulee esiin suuresti liikutettuna, vaihetellen vihasta purren hammasta ja pelosta lyöden niillä loukkua). Teidän ylhäisyytenne — Lapsi on isän tekoa — olkaa niin hyvä — Joka lasta märäksi haukkuu, lyö isää korvalle, ja korva-puusti korva-puustista — se on meillä tapa — olkaa niin hyvä!
 
Milleritär. Auta, Herra ja vapahtaja! — Nyt rupee ukkokin meluamaan — me onnettomat olemme hukassa!
 
Presidenti (joka puhetta on vaan puoleksi kuullut). Joko parittajakin avaa suunsa? — Mitä sull' on sanomista, parittaja?
 
Miller. Olkaa niin hyvä! nimeni on Miller, jos soittoa tahdotte kuulla — vaan parittamisella en palvele ketään! Ja niin kauan kuin parittajoita on kyllä tuolla hovissa, ei meikäläisten tarvitse siihen työhön puuttua! olkaa niin hyvä!
 
Milleritär. Jumalan tähden, mies! Saatat vaimosi ja lapsesi hukkaan!
 
Ferdinand. Teidän käytöksenne, isä, täällä on semmoinen, että toki nuo katsojat olisitte voinut jättää ottamatta tänne!
 
Miller (tulee lähemmäksi, miehuullisemmin). Rehellisen miehen tavalla suoraan! Teidän ylhäisyytenne on herra koko maassa! Vaan tämä on minun huoneeni! Nöyrimmästi anteeksi, että teen pienen muistutuksen, vaan hävittömän vieraan heitän minä ovesta ulos — Olkaa niin hyvä!
 
Presidenti (kalvastuu vihasta). Mitä? — Mitä se on?
 
(Tulee lähemmäksi.)
 
Miller (peräytyy vähän). Se oli vaan minun ajatukseni niin, herra — olkaa niin hyvä!
 
Presidenti (vimmassa). Haa, sinä konna! Linnaan viepi sinut julkea ajatuksesi! Paikalla hakekaa poliisi-miehiä tänne! (Muutamia joukosta lähtee ulos; presidenti töytää hurjana huoneen läpi.) Isä linnaan! — kaakkiin äiti ja tytön-märä! Oikeuden pitää vihalleni lainata kättänsä! Tästä häväistyksestä pitää minun saada hirmuinen kosto — Tämmöiset roistot mun aikeitani ristiämään, ja pilkaksensa isää pojan päälle ärsyttämään! — Haa, te sen vietävät! Minä tahdon vihaani juottaa teidän kyyneleillänne, koko joukkokunnan, isän, äitin, tyttären, uhraan minä kostolleni!
 
Ferdinand (astuu heidän keskessänsä pelotta ja tyynesti). Eikö mitä! Elkää olko millännekään! Minä olen tykönänne. (Presidentille nöyryydellä.) Elkää pikastuko, isäni! Jos itsestänne mitään pidätte, elkää tehkö väki-valtaa! — Sydämessäni on yksi tienoo, jossa sanaa isä ei ole vielä koskaan kuulunut. Elkäte tunkeuko sinne asti!
 
Presidenti. Kelvotoin! Suus' kiinni! Elä kiihoita vihaani vielä enemmän!
 
Miller (herää huumeuksistansa). Katso sinä lasta, vaimo! Minä juoksen herttuan tyköön! — Ruhtinallinen puvun-ompelija — sen juohdatti Jumala mieleeni — opetteleksen huilun-soittoon minun tykönäni! Sen kautta saan asiani herttuan eteen!
 
(On pois lähtemässä.)
 
Presidenti. Herttuanko eteen, sanot? — Etkö muista, että minä olen se kynnys, jonka yli sun sinne pitää päästä, eli menetät pääsi? — Herttuan eteen, pöllö? — Koeta häntä, sitten kun elävänä kuolleena makaat vankiudessa tornin korkeudelta maan alla, jossa pimeys ja helvetti asuvat, ja jonne valo ja ääni ei uskalla lähteä. Helisytä sitten kahleitasi ja vingu: minulle on tehty liiaksi!
 
Seitsemäs kohtaus.
 
Poliisi-miehiä. Edelliset.
 
Ferdinand (juoksee Loviisan tyköön, joka puoli-kuolijaana heitähtää hänen syliinsä). Loviisa poloinen! Auttakaa! peljästys kuolettaa hänet!
 
Miller (ottaa keppinsä, panee hatun päähänsä ja odottaa päälle-käymistä.)
 
Milleritär (heitäksen polvilleen presidentin eteen.)
 
Presidenti (poliisi-miehille, paljastaen ritarin-tähtensä). Käykää käsin, herttuan nimessä! — Pois kurvasta, poika! — Pyörryksissä tahi pyörtymättä — kuinhan kerran on vaan kaula-raudassa, kyllä sen roisto-väki kiven-heitolla sitten herättää!
 
Milleritär. Armoa, teidän ylhäisyytenne, armoa, armoa!
 
Miller (nostaltaa vaimonsa ylös). Ole Jumalan edessä polvillasi, sinä vanha ulvova tamma, eläkä — konnien, kun minun jo kumminkin pitää mennä vanki-huoneesen!
 
Presidenti (puree huuliaan). Sinä voit erehtyä, korpin-ruoka. Vielä hirsi-puita en tyhjiäkin! (Poliisi-miehille.) Pitääkö mun vielä toinen kerta teitä käskeä!
 
Poliisi-miehet (tungekset Loviisan päälle.)
 
Ferdinand (juoksee ja rupee hänen eteensä, julman-näköisenä). Kuka tässä mitä tahtoo? (Vetää ylös miekan tuppinensa ja uhkaa kahvalla.) Uskaltakoon tyttöä koskea se, joka ei kalloinensa ole poliisille palkkaunut. (Presidentille.) Säästäkää itseänne! Elkää ajako minua etemmäksi, isäni!
 
Presidenti (uhaten poliisi-miehille.) Jos leipänne teille on rakasta, pelkurit —
 
Poliisi-miehet (Käyvät taas Loviisan päälle.)
 
Ferdinand. Surma ja saatana! Minä sanon: pois! — Vielä kerran!
Armaitkaa itseänne! Elkää ajako minua raivoon, isä!
Presidenti (vihassa poliisi-miehille). Tämmöinenkö teidän palvelus-intonne on, pyövelin-ruoat?
 
Poliisi-miehet (käyvät kovemmin päälle.)
 
Ferdinand. Koska siis niin pitää käymän (paljastaen miekan ja haavoittaen muutamia), niin anna mulle anteeksi, oikeus!
 
Presidenti (julmistuneena). Katsotaanpa, käypikö tuo minuunkin.
 
(Hän tarttuu itse Loviisaan, tempaa hänet ylös ja antaa yhdelle poliisi-miehelle.)
 
Ferdinand (nauraa karmeasti). Isä, isä! Te parjaatte käytöksellänne Luojaa, ja osoitatte että hän kehnosti tunsi miehensä, kun kunnollisista pyövelin-apulaisista kelvottomia ministeriä teki!
 
Presidenti (miehille). Viekää se pois!
 
Ferdinand. Isä, tyttö seisokoon kaakilla rauta kaulassa, vaan majuori, presidentin poika, vieressä — — Vieläkö sittenkin sitä tahdotte?
 
Presidenti. Sitä hupaisempi tulee näytelmä — Pois!
 
Ferdinand. Isä, minä heitän upsierin-miekkani tytön päälle — —
Vieläkö sittenkin sitä tahdotte?
Presidenti. Sun sivullasi on se miekka jo tottunut kaakilla-seisomiseen
— Viekää pois! Ettenkö kuulleet käskyäni?
Ferdinand (survaa yhden miehen syrjään, tempaa Loviisan yhdellä
kädellään, toisella osoittaen miekan kärkeä hänen rintaansa kohti).
Isä! ennenkuin mun puolisotani saatte häväistä, pistän hänet kuolijaksi
— Vieläkö sittenkin sitä vaaditte?
Presidenti. Tee vaan niin, kun miekallasi kärkeä lienee?
 
Ferdinand (laskee Loviisan, katsahtaa julmasti taivasta kohden). Sinä, kaikki-valtias, näet sen! Minä koetin kaikkia ihmisellisiä keinoja — nyt täytyy mun käydä perkeleelliseen — Te vietätte hänet kaakille, sillä välin (huutaen presidentin korvaan) tahdon minä jutella kaupungille kertomuksen, kuinka presidentiksi tullaan.
 
(Pois.)
 
Presidenti (kuin ukon-nuolen lyömänä). Mitä se oli? — Ferdinand! —
Laskekaa tyttö irti!
(Juoksee majuorin perästä.)

分享到:

顶部
11/01 10:31
首页 刷新 顶部